keskiviikko 6. heinäkuuta 2022

Millainen minusta on tullut?

Hevosmaailma elää murroksen aikaa ja tuntuu pelottavalta hypätä johonkin uuteen, mutta kuitenkin tuttuun. En oikein vielä tiedä millainen tulevaisuuteni on hevosten keskellä, mutta aion ottaa siitä selvää.

Lapsena elimme maalla, meitä lapsia oli 6 tyttöä ja pihassa oli oma talli. Jo pikkulapsena opin, että hevoset kengitetään säännöllisesti, niillä on kunnossa olevat varusteet, puhdasta vettä ja hyvälaatuista heinää. Tämän kaiken opin perheeltäni, vaikkei vanhempani olleet oikeastaan mitenkään hevosihmisiä. Lapsena opin myös, että hevosen tulee kunnioittaa ihmistä ja sillä on rajat.

Vaikka pikkutyttönä tein hevosten kanssa kaikkea päätöntä, kuten hyppäsin kentän puutteen vuoksi esteitä kotitiellämme, laukkasin motocrossiradalla, talutin karannutta ponia auton ikkunasta ja maastoilin villin hevosen kanssa, on minusta kuitenkin ihan tasapainoinen ja taitava hevosten kanssa.

Teininä elin aikaa, jolloin hermot menivät ja hevonen sai raipasta. En osannut hillitä raivoani, jos hevonen ei tajunutkaan mitä pyysin. Tajusin oikeastaan vasta parikymppisenä, ettei mikään ollut hevosen vika, en vain itse osannut pyytää oikeita asioita.

Meillä ei ollut kenttää, enkä päässyt ratsastustunneille. Opin kaiken kantapään kautta tai siskoiltani. Voin kertoa, että korjaan täysin samoja virheitä edelleen ratsastuksessa näin jo yli kolmekymmentä vuotiaana.

Aikuisiällä olen viettänyt todella paljon aikaa kentän laidalla kuvaten ja kuunnellen. Tiedän tarkasti miltä ratsastuksen kuuluisi näyttää ulospäin, mutten edelleenkään itse osaa näyttää muille. Minulle on kehittynyt erityinen silmä hevosen suhteen.

Jos en mieti ratsastusta vaan hevosen kuuntelua ja käsittelyä, voin todeta sen muuttuneen todella paljon. Osaan jo melko hyvin nollata ajatukseni hevosen kanssa ja kuunnella jos sillä on jokin hätä. Vuosien aikana eteeni on sattunut vain pari hevosta, joista en ole osannut olla mitään mieltä. En ole pitänyt niistä, mutta syy on enemmän ollut niiden omistajissa tai siinä etten ole ymmärtänyt niitä.

Olen usein kärkäs sanomaan mielipiteeni hevosen kivusta. Mielestäni hevonen ei ”perseile” tahallaan, vaan se yrittää kertoa jotain. Ei ole häpeä myöntää tarvitsevansa apua ja hyvähän sitä apua olisi varsinkin eläinlääkäriltä pyytää. Ei mikään hevonen ole syntynyt tähän maailmaan pahana; joko se on kipeä tai ihminen on tehnyt siitä pahan.

Hevonen usein kertoo meille asioita, muttemme kuuntele riittävästi. Ajatellaan nyt vaikka, ettei hevonen halua liikkua kentällä eteenpäin, vaan mielummin hidastelee tai jopa pysähtelee. Tällaisessa tilanteessa ensimmäisenä itse käännän katseen satulan päälle ja satulaan, mitä jos se puristaa. Jos syytä ei löydy varusteista kutsun hierojan ja taas jos hänkään ei osaa auttaa, on paikalle kutsuttava eläinlääkäri. Syy voi olla vatsassa, selässä jne. Esimerkiksi hiekka hevosen vatsassa saa tekemään kummallisia asioita.

Tunnen omat ja tallimme hevoset kuin omat taskuni. Hoidan niitä pääsääntöisesti yksin, jolloin varsinkin hevosen käytöksessä tai karsinassa huomaa pienetkin jutut. Kerron omistajalle aina jos huomaan jotain erityistä. Minulla on onneksi se onni, että talliporukkamme on varsin vastaanottavaista sakkia ja kuuntelevat mielellään mitä heille kerrotaan. Välillä teemme yhdessä muutoksia ruokintaan, välillä taas tarhausjärjestyksiin.

Kylläpäs taas rönsyilen aiheesta toiseen. Minun piti vielä kertoa ihmisen ja hevosen välisestä ystävyydestä. Nimenomaan ystävyydestä, ei johtajuudesta. Ajattelen itse olevani vähän sellainen suunnannäyttäjä; täältä saa ruokaa ja vettä, tänne pääsee nukkumaan. Haluan että minulla on oma tilani, mutta myös hevonen saa pitää etäisyyttä minuun. Kuljemme yhdessä nätisti ja rauhallisesti rinta rinnan. Välillä on kuintenkin tilanteita, kun hevonen voi esimerkiksi hypätä pystyyn. Syyhyn nyt sen enempää tarttumatta, ei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa että tilanne rauhoittuu ja väistää tai pyytää hevosta väistämään. 

Tässäkin kohtaa mietin enemmän miksi hevonen tekee niin, mutta ihan kaikkeen vain en voi puuttua. Olen valinnut talliimme asiakkaat ja hevoset on hoidettava oli tilanne millainen tahansa. Olisi ihan huippua, että tällaisissa tilanteissa hevoset voisivat puhua ääneen minun kielelläni.

Pyrin edelleen olemaan hevosten kanssa tyyni ja rauhallinen, joskus kuitenkin pinna palaa ja itku meinaa päästä. En kuitenkan edelleenkään näissäkään tilanteissa ole oikeutettu hevosen huonoon kohteluun. Huono keli tai väsymys ei ole hevosen syy. Miksi tämän kaiken pitää olla niin hemmetin hankalaa, voisinko oppia kytkemään mieleni vielä enemmän pois ja unohtaa turhautumisen ja suuttumuksen tunteen?

Olen aina ollut luonteeltani äkkipikainen ihan kaikessa. Saatan kiukuspäissäni sanoa miehelleni jotain mitä en todellakaan tarkoita. Mutta se turhautumisen tunne kun tulee, se pääsee liian helposti valloilleen. Pitäisi olla itseään kohtaan armollisempi ja palata ajassa taaksepäin, nähdä mistä sitä on lähdetty liikkeelle ja todeta kehittyneensä todella paljon. Pitäisi kehua itseään ja todeta suunnan olleen nousujohteinen.

Tuntuu jotenkin tosi vaikealta ja ristiriitaiselta kaikki tekemiseni hevosten kanssa. Jos hevonen saisi valita, en varmaan ratsastaisi enää ikinä. Jos hevonen saisi valita se varmasti olisi ympäri vuoden pellolla laitumella kurassa, kun taas minä valitsen sille turvallisen hiekkatarhan talvisaikaan. Haluaisin hevoset ehdottomasti isompiin tarhoihin, mutta koska kaikki on niin perkeleen kallista, ei se nyt vain ole mahdollista. Haluaisin hevoset isoon laumaan, mutta se ei vain ole vaihtoehto täällä. Olisiko fiksumpaa vain lopettaa hevostelu kokonaan? En kuitenkaan osaisi olla ilmankaan. 

Tällä hetkellä kaikki on niin kallista, ettei minun tarvitse todellakaan haaveilla isommista tarhoista. Tai haaveilla oikein mistään muustakaan. Tulevat vuoden näyttävät millaiseksi meidän hevosalamme menee. Meistä onneksi ihan jokainen voi vaikuttaa siihen!

Mutta miksi kaikki on vaan niin vaikeaa? 


torstai 27. tammikuuta 2022

Ikävät uutiset vievät romahtamispisteeseen.

 Pala on kurkussa, mutta samalla ahdistaa. En enää erota närästääkö minua vai onko tämä kuristava tunne ahdistusta joka ei jätä minua rauhaan. Takki on tyhjä ja olo yksinäinen. Jäin ihan yksin. Vaikka minusta nyt tuntuu siltä kuin en saisi henkeä, olen niin kiitollinen kaikesta mitä sain ja opin.

Olimme eilen klinikalla. Tuntui jo pahalta paastottaa toinen mahan tähystystä varten ja nyt jälkeen ajateltuna sekin oli turhaa, sillä vatsalaukku ei 17h paastosta huolimatta ollut tyhjä. Osa vatsalaukusta kuitenkin näkyi ja siistiltä se näytti. Ultrattiin suolisto ja sekin näytti siistiltä. Letkuteltiin, jotta saataisiin maha tyhjäksi.

Kuva Roosa Tanhuanpää

Tässä vaiheessa eläinlääkäri ehdotti vielä uusia hiekkakuvia, vaikkei aiemmissakaan kuvissa hiekkaa ollut kuin muutama pieni murunen. Intuitio sanoi ääneen, että kuvataan se selkä samalla. Se oli ainut mitä ei oltu kuvattu, joten jos nyt ihan varmuudeksi.

Hoitaja tuli röntgenhuoneesta välillä ulos ja kertoi eläinlääkärin kuvien tsekkauksen jälkeen, että lisää kuvia pitäisi ottaa. No hevonen oli jo valmiiksi rauhoitettu niin kyllä se vielä hetken jaksaisi olla. 

Röntgenin jälkeen Hemmo karsinaan ja itse kuuntelemaan tuloksia. Kahdessa okahaarakevälillissä melko voimakkaat muutokset, kissing spine-leesio.. Mun silmään ne oli kokonaan luutunyt yhteen! Lisäksi nikamarungossa rintaranfassa spondyloosia useissa väleissä, voimakastsa silloittumista.

Kuva Roosa Tanhuanpää

Juteltua eläinlääkärin kanssa päädyimme hevosen lopetukseen. On väärin aiheuttaa rakkaalle niin suurta tuskaa mitä se oli jo kantanut. Ei halua sitä tuskaa kenellekkään.

Hemmo näytti minulle miten asiat hoidetaan ja miten oikeasti ratsastetaan. Se näytti miten voit pitää hauskaa. Se näytti miten kuuntelee kaikki murheeni tulemalla kainaloon tai nappaamalla pipon tupsusta. 

Kaiken sen kivun se peitti, jotta voi olla ihmisen kanssa. Se ei välittänyt vaikka sattuu, se yritti silti parhaansa. Ihan liikaa pyysin ja vielä enemmän sain, kiitos Hemmo!


Palon Hemmo

5.6.2005-26.2.2022

Kuva Roosa Tanhuanpää


sunnuntai 23. tammikuuta 2022

Keskiviikkona klinikalle: Saadaanko vikalistaan yksi vaiva lisää?

 Hemmo sai syksyllä klinikalta kipulääkekuurin. Ensimmäinen ei vaikuttanut mitenkään ja toinen lääke sai sen vatsan räjähtämään. Vaiva tasoittui ookooksi, mutta ajoittain pahenee. Cushing lääkkeen nosto sai vatsan taas oireilemaan ja aloin miettimään yhden Instagram seuraajan ansioista muitakin syitä.

Pienensin eläinlääkärin ohjeen mukaan annoksen takaisin yhteen tablettiin ja olevinaan tilanne rauhoittui hieman. Ehkä kuvittelin, ehkä lannan laatu parani hieman. Jätin ruokinnasta kaiken muun paitsi e-vitamiinin, kivennäisen ja ihoa parantavan öljyn pois ja tilanne olevinaan parani taas. Kerran Hemmo sai vahingossa vanhan ruokalistan mukaiset pöperöt ja peli oli taas menetetty. Aamulla vastassa oli ripulilta haiseva hevonen. 

Tänä talvena olen pessyt sen takapäätä ja -jalkoja niin paljon, että raukalla on kankut ihan ruvella. Mutta ei sitä ruikulia ole voinut jättää pesemättäkään, kun se on polttanut pienen määrän karvaa takapäästä. Ajattelin alkuun koko ajan tilanteen johtuvan lääkkeistä, mutta voisiko kyseessä kuitenkin olla suolistotulehdus.

Yksi meidän kotieläinlääkäreistä väläytteli, että usein tämän kaltaiset ratsastusoireilut voivat viitata hyvinkin suolistoon, mutta ignoorasin asian täysin. Nyt kuitenkin kipeänä ollessani minulla on ollut niin paljon aikaa miettiä että pääni halkeaa. Ei tätä kestä enää; asia on tutkittava, mieluiten heti!

Juttelin klinikan henkilökunnan kanssa viikko sitten ja sovimme, että soittelen taas viikon päästä. Alustavasti puhuttiin, että jos ei lannan laatu ala parantua, pitäisi asia kyllä tutkia. Omassa päässä oli silloin vain ajatus, että jätä Cushing lääke kokonaan pois, se ei sovi Hemmolle.

No asiaa pyöriteltyäni ja mietittyäni varasin ajan klinikalle. Tutkitaan nyt vielä maha ja suolisto, josko saataisiin 7 osuma vikalistaan, niin ehkä sen voisi saada vielä lottoonkin jonainpäivänä. Listalta kun löytyy jo vanha oej pinnallinen koukistajajänne, vtj koukistajajänne, ruununivelen nivelrikko, kesäihottuma, Cushing ja ellergia joillekkin rehuille. Tässähän olisi jo kuusi osumaa ennestään.

Hemmon kaaappi sai uuden järjestyksen.

Rehellisesti sanottuna paskaahan tämä on. Olen vain etsinyt uutta hevosta, jolla voisi treenata paremmin, mutta samalla pohtinut Hemmon elämää pidemmälle. En mitään isoja päätöksiä ole lyönyt lukkoon, mutta ensi kesä näyttää paljon. Viime kesä oli ruunalle niin kamala, että sen olisi voinut luokitella jo eläinrääkkäykseksi. Polttoaisia oli niin paljon, että vaikka Hemmo oli loimitettu ja huputettu, sen pää märki ja sitä hoidettiin isoilla annoksilla kortisonia sekä allergialääkettä. Tätä tuskaa en halua sille enää ikinä tuottaa.

Hemmo on muutenkin ehkä maailman lojaalein hevonen. Se tekee kaiken mitä siltä pyytää ja on aina valmis  tekemään työtä. Nyt vain hoidetaan Hemppiksen olo paremmaksi!

lauantai 22. tammikuuta 2022

Miten meillä nykyään menee?

 Hei pitkästä aikaa!

En ole aikoihin istahtanut tietokoneelle. Monesti olen miettinyt blogia ja tänne kirjoittamista, mutten oikein ole keksinyt mistä aloittaisin. Saatte nyt lukea pikakoosteen vuodesta 2021 ja samalla kerron vähän myös omia fiiliksiäni

Tammikuussa käytiin ensimmäistä kertaa Hemmon kanssa maneesilla. Saimme lunta ja hepat pääsi iloitsemaan pellolle. Kaikki tuntui pohjimmiltaan olevan hyvin

Helmikuussa Tahvo vieroitettiin Almasta, joka sujui yllättävän hyvin. Aloitimme käymään MW-Tallilla Kiian kouluvalkuissa. Muistan aina ensimmäisen kerran; olin jo alkuravien jälkeen niin loppu että tärisin. Miten niin mulla oli huono kunto?

Maaliskussa käytiin eri valkuissa, kotona istuntatunneilla ja Salossa Kiian kouluvalkuissa.

Venla kuskailee Hemmolle tomerasti havuja.

Huhtikuussa lopetin kouluvalkut. Minusta tuntui, että olin vain muiden tiellä kun ratsastuksessa tarvitsin omia taukoja käsien paskan tilanteen takia. Nyt myöhemmin miettien Hemmo ei tällöin jo ollut kunnossa. Etsimme sopivaa kuoltainta, koska ruuna puri niin kovin kiinni. Sopiva kuolain tuntui löytyneen ja ratsastus helpottui.

Toukokuussa Hemmo sai uuden 4500e maksaneen satulan alkuun vuokralle ja syksyllä lunastin sen omaksi. Nyt vituttaa. Täytin pyöreät 30 vuotta ja samalla päivällä jouduimme hyvästelemään Riina-ponin. Sen vaivat suurenivat, joten päätös tehtiin hyvin nopeasti. Poni ehti täyttää melkein 29 vuotta. Starttasimme Hemmon kanssa ekat kisat ja saimme ihan jäätävän hyvät prosentit. Nämä kisat jäivät meidän viimeisiksi.

Kesäkuussa aloimme etsimään Venlalle uutta ponia. Tuntui, ettei mistään löytyisi sopivaa. Ronja kävi Hemmolla yhdet kisat, sillä en itse päässytkään osallistumaan. Oma polveni sanoi poks ja edessä oli leikkaus. Nyt jo voin sanoa, etten tämän jälkeen juurikaan ole päässyt ratsastamaan. Venlalle löytyi täydellinen poni, Rusina. Polvikin leikattiin.

Heinäkuussa keskityin parantelemaan itseäni ja vain muut ratsastivat Hemmolla. Venlalla ja Ruspella oli ensimmäiset kilpailut ja hienostihan puomiluokka sujui.

Elokuussa pääsin Hemmon selkään ja se tuntui entistä kamalammalta. Se puri oikealta kiinni kovin, eikä helpottanut ollenkaan. Varasin ajan klinikalle ja saimme diagnoosiksi ruununivelen nivelrikon. Samalla varattiin aika kengitykseen, koska anturat olivat ohentuneet.

Syyskuussa Hemmo sai myös Cushing diagnoosin ja se kengitettiin klinikalla. Ontuminen jäi hetkellisesti pois. Myin Tahvon ja se muutti uuteen kotiin Leville.

Lokakuussa ratsastelin pitkästä aikaa Almalla, mutta sekään ei tuntunut enää hyvältä. Se oli jotenkin kummallinen. Myin Tahvon ja se muutti uuteen kotiin Leville.

Kiitos näistä vuosistsa Alma Coogan VT

Marraskuussa käytiin ahkerasti klinikalla ja upotin rahaa Hemmon hoitoon paljon. Alma tutkittiin kotona ja sen molemmat takajalat olivat täynnä nivelrikkoa. Tamma pääsi samalla viikolla vihreimmille laitumille.

Joulukuussa Hemmon kanssa on mennyt vielä huonommin, se ontui hetkittäin tarhassakin joten päätin vain kävellä. Kuun lopulla meillä oli kontrolli ja kuinka olla vej löytyi pinnallisesta koukistajajänteestä jännevamma. Nyt tuli isku vasten kasvoja. Hevoseni oli rikkonut itsensä sairaslomalla.

Puolet vuodesta oli oikeasti täynnä paskaa. En todellakaan tiedä mitä teen? Hemmo tuskin tulee enää kestämään käyttöä, sillä vaikka jännevamma paranisi, ei nivelrikkoa voi parantaa. Elämme kuitenkin päivä kerrallaan. 

Omat niveleni, varsinkin sormissa ja varpaissa ovat menneet pahemmaksi. Vitun nivelreuma... Kroppa kaipaisi liikettä, mutta hevonen on toista mieltä. Juuri nyt voin sanoa, ettei ihan hirveästi kiinnosta kävellä kenttää ympäri, kun et voi edes voltteja tehdä. Ei sen puoleen myös kelit ovat olleet ihan kamalia. Harmittaa kuitenkin hoitaa muiden hevosia, kun et itse voi edes ravata. Pitäisi olla onnellinen, että hevonen on hengissä, mutta ei paljon hymyillytä.

Hemmon viimeisin klinikkareissu

Olen alkanut valmistella omaa harrastusta ja sen tulevaisuutta ja laitellut ilmoituksia, että etsin hevosta. Nyt on kuitenkin se tilanne, että hinnat ovat pilvissä eikä omalla budjetillani löydy mitään, ei kertakaikkisesti mitään. Täydellisintä olisi kun voisin ottaa hevosen koeajalle ensin ylläpitoon ja sitten lunastaa sen omaksi. Saan onneksi joka kuukausi rahaa säästöön, mutta Hemmon sairastelut ovat kyllä vieneet paljon rahaa. Useamman tonnin. 

Kävin yhtä suomenhevosta katsomassa ja se vaikuttikin todella lupaavalta, se ei kuitenkaan tuntunut yhtään omalta. Toinen hevonen löytyi läheltä, tuntui omalta, mutten läpäissyt eläinlääkärin tarkastusta. Ehkä fiksuin olisi ostaa vain se keppihevonen ja unohtaa kaikki muu. 

Tämä oli oikein kunnon sekametelisoppa, mutta toivottavasti saitte jonkin tolkun tekstille. Ehkä seuraavalla kerralla minulla olisi jotain iloisempaa kerrottavaa, kuullaan!

Millainen minusta on tullut?

Hevosmaailma elää murroksen aikaa ja tuntuu pelottavalta hypätä johonkin uuteen, mutta kuitenkin tuttuun. En oikein vielä tiedä millainen tu...