Vuodet vierivät ihan hurjaa tahtia. Juurihan minä täytin vasta kahdeksantoista ja nyt sitä ollaan jo 25. Jos nyt mietin itseäni, en varmasti olisi aloittanut ratsastusta, jos en sitä lapsesta asti olisi "harrastanut". Harrastanut sitaateissa sitä varten, ettei minulta paljoa kysytty haluaisinko hevosia kotiin.
Meillä kotona on siis ollut omia hevosia jo ennen kuin minä synnyin. Lapsuudestani muistan sisarusten kanssa omistamamme russitamman Bettinan, joka on edelleen hengissä ja asustaa siskoni luona Savossa. Bettinalla on ikää jo kunnioitettavat 28 vuotta. Tällä ponilla ole mennyt ensimmäiset estekisani, tippunut kymmeniä kertoja, menettänyt hermoni, mutta samalla tuntenut myös lohdutusta huonoina hetkinä.
Koska meillä oli hevosia kotona, ei meillä ollut varaa käydä tunneilla. Joka tytön unelmahan on oma poni. Ei meillä ollut kenttää, me ratsastimme maastoillen teillä ja metsäpoluilla. Syksyllä saimme isän luvalla ratsastaa pelloilla. Ai miksi en tänä päivänäkään osaa ratsastaa? Miettikää nyt jos koko ikänne olisitte painelleet maastossa ilman järjenhiventä.
Ala-asteelta muistan, kuinka kaverit olivat kateellisia ja halusivatkin usein tulla kyläilemään. Totuus iski vasten kasvoja yläasteella, että minun on hoidettava hevoset. Aamulla ennen koulua talliin laittamaan hevoset pihalle, jos minulla oli työpäivä koulun jälkeen oli karsinatkin siivottava jo aamulla. Äiti piti lahjoa antamaan päiväheinät ja illalla kotiin tullessa piti livahtaa talliin, ettei isä nähnyt. Iskä ei ikinä tykännyt, että kahdeksan jälkeen enää "nuoltiin hevosten perseitä". Salaa sai satulat ja muut varusteet kantaa yläkertaa pestäväksi.
Emme kovinkaan usein käyneet kilpailuissa, mutta joskus kuitenkin. Naapurin ravitallilta lainattiin traikku ja vuohi pakattiin ponin seuralaiseksi. Tässä vaiheessa mua harmittaa vietävästi, ettei minulla tähän hätään ole mitään vanhoja valokuvia.
Ollessani jossain noin yhdeksännellä luokalla lv-tamma Pamela siirtyi siskoltani minulle. Kilpailin seuratasolla säännöllisesti esteitä 60-70cm tasolla. Isompia en uskaltanut hypätä, enkä uskalla vieläkään. Pamela asui vaihtelevasti siskojeni luona, kunnes tullessani raskaaksi annoin sen kantavana kummilapsilleni. Tamma eli hyvän elämän ja pääsi vihreimmille laitumille tänä vuonna.
Vasta nelisen vuotta sitten minua alkoi kiehtoa kouluratsastus. Olin ensimmäisissa koulukisoissani vuonna 2013. Ensimmäiset kisat sujuivatkin ihan hyvin, kaikki sen jälkeen on mennyt pieleen! Tunneillakin aloitin käymään säännöllisen epäsäännöllisesti vuodesta 2012. En siis oikeasti ole RATSASTANUT kovin kauaa, vaikka ratsastellut olenkin koko ikäni.
Ennen Oliveria olen elämässäni ollut varmaan yhdessä valmennuksessa, Niemelän Krissen ja Pilatekset mahtuvat yhden käden sormiin. Siskoni tunneilla kävin silloin tällöin ja nyt olen ns. tyhjän päällä. Olen muutaman kerran ollut Tiinan tunnilla ja niihin on kyllä luvassa jatkoa. Ei minulla ole ennen ollut rahaa käydä missään tai edes mielenkiintoa. Mitä järkeä mennä tunnille jos ei kiinnosta oppia.
Nyt kun raha ei ns. ole ongelma, vaikka saisi sitä rutkasti lisää olla, toivon että oikeasti oppisin ratsastamaan. Hetkessä se ei todellakaan tule tapahtumaan, kun asioiden korjaaminen vie enemmän aikaa kuin uuden oppiminen. Helppoa tämä polku ei tule olemaan, sillä olen sellaista kaikki-mulle-heti-ja-nyt-tyyppiä. Mutta pikku hiljaa. Voin väittää, että olen kehittynyt jo viimeisen kahden kuukauden aikana todella paljon. Pisteet sinulle, jos jaksoit lukea tämän tylsän tarinan loppuun asti.
 |
| toukokuu 2016 |
 |
| Marraskuu 2016 |
Huomaatko sinä jotain eroa kuvissa?
