Tällä viikolla olen ollut hommailemassa tallilla joka päivä. On ollut todella rentouttavaa päästä hoitamaan hevosia ja tallia. Lapset ovat olleet kipeitä joten pitkää pinnaa on tarvittu. Saan hermoni nollattua täysin tallilla ja olo on rento. Hevoset ovat loistavia terapeutteja. Ne kuuntelevat murheet ilman vastaväitteitä ja sanattomasti lohduttavat pahaa mieltä. Välillä mietin miten hermoraunio olisinkaan ilman hevosia. Ainakin olisin terapian tarpeessa, heh. En voi sille mitään, että murehdin ja mietin kaikkea, sihen päälle otan kaiken todellakin itseeni. Ei helppoa, siis.
Eilen uusi kamera saapui ja pääsin heti testamaan sitä tallille. Kentällä oli sopivia uhreja hyväksikäytettäväksi pohdiskella miten päin kameraa kuulusikaan pitää. Miten ihanaa oli päästä miettimään asetuksia ja sommittelemaan kuvaa. Mitään siitä ei tuntunut tulevan, mutta ajan myötä homma helpottuu taas ihan varmasti.
 |
| Siskoni hevosellan Gus. Uskomaton yhteistyö takana ja edessä. |
 |
| Ratsastuksen jälkeen jalat vaihtoivat kummasti väriä. |
Yksi ongelma kuvatessa ilmeni heti, nimittäin hinku ratsastamaan. Kun katsoo toisen ratsastusta saa itse ideoita omaan tekemiseen. Miten itse olisin tehnyt tuon? Mitä tehtävää ylipäätään olisin suorittanut? Mitä olisin tehnyt toisin? Nämä ovat kysymyksiä, jotka pyörivät päässäni kun seuraan kentän laidalla toisten menoa. Se intohimo ja inspiraatio kuoriutuu toisten ratsastusta katsoessa, on ihan uskomaton.
Tänäänkin lähdin tallille intoa puhkuen, kamera tietysti kainalossa. Tallihommien jälkeen oli tarkoitus ratsastaa, mutta kuinkas kävikään. Hevosen selkään en ikinä päässyt, sillä oma oloni mureni palasiksi. Kotiin olo lähdettävä potemaan vatsakipua ja oikeaksi vatsataudiksi se sitten yltyi. Nyt onneksi olo alkaa olla jo parempi, jospa uni auttaisi tähänkin vaivaan.
Uuteen kameraan olen kyllä todella tyytyväinen. Joskus kun rahaa kertyy enemmän, on hankinta listalla parempi putki. Nyt siis Canon 70D + Canon EF-S55-250mm f/4-5.6 IS STM.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti