Hyvästi rakas!

Tuuli tuule sinne missä muruseni on

Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan

Mitä tapahtui?

Saimme viettää Irman kanssa yhdessä aivan liian vähän aikaa. Ostin tamman elokuussa 2018, eli yhteista aikaa meillä ehti olla vain 1,5 vuotta. Meillä oli ongelmamme, mutta opin rakastamaan Irmaa koko sydämestäni. Suurinta rakkautta on mielestäni osata päästää irti oikealla hetkellä.

Päätin Irman ostaessani, että jos sille tulee jotain, lähtee se taivaslaitumille. Viime kesä oli ihottuman kannalta todella vaikea ja säälin hevosta jo silloin. Vaikka miten yritin hoitaa sen harjaa, se oli vähän väliä vereslihalla. Koko kesä tuntui olevan hevoselle täyttä tuskaa.

Syksyllä alkoi ratsutus ja tamma etenikin ihan kivasti. Kaikesta huolimatta se oli erittäin toispuoleinen ja ajattelin sen olevan kiinni siitä, että olihan se tavallaan vanha ravuri. Pääsimme syksyllä tekemään hyvän pätkän töitä, kunnes alkoi ontuminen. Sama tapahtui jo aiemmin keväällä. Irma ontui voimakkaasti.

Olin aiemmin tutkituttanut tamman mahaa hiekan varalta ja nyt päätin, että ihan oikeasti olisi aika kuvata myös jalat. Irma ei ontunut montaa päivää, mutta edelleen se oli outo. Minulla oli pidempään tunne siitä, että jotain suurta oli vikana. 

Irmaa hierottiin säännöllisesti, eikä sillä ollut ikinä mitään aivan älyttömiä jumeja, silti se oli outo. Sitä on vaikea selittää. Sen lisäksi, että se oli toispuoleinen, se ei ikinä seissyt suorassa käytävällä, ei peruuttanut suoraan ja siihen päälle osasi olla häijy kuin mikä.

Ajattelin aina, että se on vain tamma. Mutta nyt voin sanoa, että hevonen ei ihan varmastikkaan pelkän sukupuolen vuoksi ole niin hapan ja häijy. Viimeisinä päivinä Irma hyppi tarhassa kesken rapsutushetkien pystyyn, eroahdistui ja muutenkin pakeni kuoreensa. Tätä hevosta ei oltu luotu oloneuvokseksi tai pelkäksi maastokaveriksi. Irma nautti aina tehdä töitä ja nyt kun se vain oli ja sillä käveltiin ei mistään tullut mitään. Viikossa se söi koko uuden tarhan tolpparivistön uuteen uskoon.

Oli siis ilmiselvää, ettei tamma tosiaan nauti elämästään. Sen kanssa mikään ei enää ollut turvallista, eikä sen kanssa ollut hyvä olla. Irma olisi vielä joskus saattanut kestää kevyttä maastoilua, mutta koska en itse pysty maastoilemaan kovinkaan usein, en halunnut antaa hevosta myöskään muualle. Mitä jos sen kanssa olisi yritetty treenata ja sen kivut olisivat taas kovenneet. 

Tiedän itse reumataustani vuoksi miltä tuntuu, kun niveliin sattuu. En halua suoda sitä kenellekkään muulle, niimpä päätös lopetuksesta oli helppo. Irma lopetettiin metsästäjien toimesta kotipihalle, sen olessa aivan tyyni ja rauhallinen, kuin se olisi tiennyt hetkensä koittaneen.

Lauantain ilma oli niin surullinen ja tuntui siltä, että taivas itki kanssani. Nyt rakkaan ja parhaan ystäväni on kuitenkin hyvä olla, eikä se enää kärsi ihmisen itsekkyyden takia. Se teki kaikkensa eteeni vaikka siihen sattui, joten minun oli osattava päästää irti oikealla hetkellä. Tuntuu pahalta sanoa, mutta hevonen ei kärsi kuolemasta, me ihmiset kärsimme kun menetämme rakkaamme.

Nyt olen vapaa ja mukana tuulen

saan kulkea rajoilla ajattomuuden.

Olen kimallus tähden, olen pilven lento.

Olen kasteisen aamun pisara hento.

En ole poissa, vaan luoksenne saavun

mukana jokaisen nousevan aamun.

ja jokaisen tummuvan illan myötä,

toivotan teille hyvää yötä.

Irmastiina 9.6.2012-22.2.2020