Minä muistan sinut, vaikka koitan unohtaa

Siitä on nyt lähes neljä päivää kun Viva oli päästettävä laukkaamaan vihreimmille laitumille. Eli tunneissa se on 96 tuntia. Kaikki tuntuu unelta, enkä usko tätä vieläkään todeksi. Torstai meni itkiessä hysteerisesti koko päivä. Tämä tunne on ollut aivan kamala, mutta nyt Vivan on parempi olla.

Tiistaina alkoi jälleen aika Vivan syömättömyydelle. Ajattelin sen johtuvan vaihtuneesta heinästä ja ajelin keskiviikkona hakemaan kokeeksi kuivaheinää. Melkein jo uskoin, että hevoseni on vain nirso, sillä se alkoi syömään. Syöminen kuitenkin lakkasi ja Viva näytti ihan oudolta. Ei tässä auttanut muu kuin ottaa tammaa talliin tutkittavaksi. Kuumetta ei ollut, koko pulssia en edes löytänyt ja limakalvot olivat vaaleanpunaiset. Yritin soittaa eläinlääkärille tuloksetta. Nyt päässäni pyöri vain ajatus ettei kaikki ole kunnossa, tuntuu kuin olisi aika sanoa hyvästi. Keräsin voimani ja soitin Klinikalle Piikkiöön. Kerroin aikaisemmasta ongelmasta ja siitä, että hevonen oli juuri palannut takaisin oriasemalta. Kerroin kaiken minkä pystyin. Hevonen oli ulostanut, mutta epämääräisiä lehmän läjiä, jotka olivat mustia. Nyt siis oikeasti joku oli pielessä. Eläinlääkäri jutteli kanssani puhelimessa ja toivoi meitä nopeasti tutkittavaksi. Ei siinä mikään olisi ihmettelemällä muuttunut, soitto appiukolle ja matkaan.

Tallilta Hippomediin matka kesti alta tunnin, mutta se tuntui silti ikuisuudelta. Tammaa alettiin heti tutkia verikokein ja ultraamalla. Ensin mitään ei tuntunut löytyvän, mutta rektaalitutkimuksessa ell kertoi että nyt on jotain outoa. Uudestaan ultraamaan ja sieltä löytyikin vikaa. Kaasuntäytteinen paksusuoli oli noussut täysin pois paikaltaan ja pernakin oli siirtynyt täysin väärään paikkaan. Kyllä suomenhevonen on ihmeellinen, kun ei suuremmin kipuaan näytä. Ell ihmetteli kovasti miksi hevonen vielä tässä käveli ja oli rauhallinen. Tässä vaiheessa jo suositeltiin hevossairaalaa ja mahdollista leikkausta.

Tutkimukset jatkuivat ja verikokeetkaan eivät hyvältä näyttäneet. Arvot kertoivat anemiasta sekä hypertriglyseridemiasta. Tässä vaiheessa oli jo selvää, että jos ihmettä ei tapahdu Viva on päästettävä pois kärsimyksistään. Hoitosuunnitelmaksi laadimme seuraavaan aamuun odottamisen ennen päätöstä. Jos ihme kuitenkin tapahtuisi ja saataisiin tamma ilman sairaalareissua kuntoon. Viva sai kipulääkettä ja se nesteytettiin letkulla. Kun ell sai letkun sieraimesta mahaan, nousi hoitotilaan hirveä haju. Koko hevosen mahalaukku haisi märäntyneelle, tämä ilmeisesti seurauksena mahalaukun impaktiosta. Letkutuksen mukana laitettiin glukoosia ja antepsinia.

Viiminen kuva Vivasta. Elämänilo on täysin hävinnyt sen silmistä.

Klinikalta lähdettiin apein mielin. Nyt ei voinut odottaa kuin ihmettä. Sovittiin, että jos tamma menee huonompaan kuntoon, lopetetaan se jo illalla. Muutoin odotetaan aamuun ja jos Viva syö hoitoa jatketaan. Elänlääkäri epäili Vivalla olevan vuotava vatsahaava tai jopa kasvain. Varmuutta ei ikinä saatu, sillä tammaa ei voitu tähystää koska se oli syönyt hieman. Paastota olisi pitänyt.

Tallille päästyämme romahdin täysin. Tiesin että se oli tässä. Vaihtoehdot olivat joko lottovoitto tai ihme. Viva oli innoissaan kotiinpääsystä ja käveli reippaasti talliin. Ei se muuta sen kipuläkityksen takia voinut. Ilta meni sekavin tuntein kotona ja yöllä en nukkunut kuin kaksi tuntia. Kolmelta lähdin tallille tarkistamaan hevosen vointia ja koska sen tila ei ollut muuttunut huonommaksi lähdin kotiin yrittämään nukkumista. Siitä ei kuitenkaan mitään tullut ja suuntasin seitsemän jälkeen takaisin tallille. Viva ei syönyt ei juonut. Mitkään herkut eivät menneet suuhun joten en voinut muuta kuin itkeä. Olin antanut tamman kärsiä ihan turhaan jo vuorokauden. Harjasin tammaa pari tuntia ja odotin pettyneenä kello kymmentä. Siskoni tuli ottamaan kengät pois ja elätteli vielä kerran toivoa.

Olin kipulääkinnyt Vivan aamulla, mutta en saanut sitä syömään. Siskoni kuitenkin sai tamman syömään kentän laidalta hieman ruohoa. Kun jäi yksin tamman kanssa se lopetti syömisen ja alkoi näyttämään todella kipeltä. Se tunki maate, enkä meinannut saada ylös. Tiesin, että oli aika luovuttaa ja päästää tamma kivuistaan. Vaikkei se omasta mielestä vieläkään ollut hyvä idea, oli se oikeinta mitä voisin kärsivälle hevoselle tehdä. En halunnut kiusata sitä yhtää enempää. Yritin antaa sille hyvän elämän ja lopettaa tuskat ja kärsimyksen.

Tallin hevoset hirnuivat kun lähdin taluttamaan Vivaa pois tutulta kotipihalta, kuin hirnuen hyvästi tallin kauneimmalla ja kilteimmälle tammalle. Kun tulin takaisin täysillä itkien, kaikki hevoset seisovat vaiti katsoen kädessäni olevaa riimua ja siinä kiinni olevaa narua.

Tavarat pakattuna kotipihalla.

Vaikka minun tekee vieläkin todella pahaa ja nytkin kyynel vierähtää poskelleni, olen silti niin onnellinen, että sain tutustua tähän hevoseen ja matkata sen kanssa yhdessä tämän 3kk. En varmasti enää ikinä löydä näin kilttiä hevosta. Viimiseen asti se yritti olla tukenani, vaikka minun olisi pitänyt olla sen tukena. Tuskallista tunnetta lisää tietokonepöydällä lojuva passi sekä maksettu klinikkalasku. Laskun odotin olevat paljon enemmän, mutta kyllä tuo 395 euroa jo kukkaron nyörejä kiristi.

Nuku rauhassa
Vivatar
4.3.1998-7.7.2016