Hevosmaailma elää murroksen aikaa ja tuntuu pelottavalta hypätä johonkin uuteen, mutta kuitenkin tuttuun. En oikein vielä tiedä millainen tulevaisuuteni on hevosten keskellä, mutta aion ottaa siitä selvää.
Lapsena elimme maalla, meitä lapsia oli 6 tyttöä ja pihassa oli oma talli. Jo pikkulapsena opin, että hevoset kengitetään säännöllisesti, niillä on kunnossa olevat varusteet, puhdasta vettä ja hyvälaatuista heinää. Tämän kaiken opin perheeltäni, vaikkei vanhempani olleet oikeastaan mitenkään hevosihmisiä. Lapsena opin myös, että hevosen tulee kunnioittaa ihmistä ja sillä on rajat.
Vaikka pikkutyttönä tein hevosten kanssa kaikkea päätöntä, kuten hyppäsin kentän puutteen vuoksi esteitä kotitiellämme, laukkasin motocrossiradalla, talutin karannutta ponia auton ikkunasta ja maastoilin villin hevosen kanssa, on minusta kuitenkin ihan tasapainoinen ja taitava hevosten kanssa.
Teininä elin aikaa, jolloin hermot menivät ja hevonen sai raipasta. En osannut hillitä raivoani, jos hevonen ei tajunutkaan mitä pyysin. Tajusin oikeastaan vasta parikymppisenä, ettei mikään ollut hevosen vika, en vain itse osannut pyytää oikeita asioita.
Meillä ei ollut kenttää, enkä päässyt ratsastustunneille. Opin kaiken kantapään kautta tai siskoiltani. Voin kertoa, että korjaan täysin samoja virheitä edelleen ratsastuksessa näin jo yli kolmekymmentä vuotiaana.
Aikuisiällä olen viettänyt todella paljon aikaa kentän laidalla kuvaten ja kuunnellen. Tiedän tarkasti miltä ratsastuksen kuuluisi näyttää ulospäin, mutten edelleenkään itse osaa näyttää muille. Minulle on kehittynyt erityinen silmä hevosen suhteen.
Jos en mieti ratsastusta vaan hevosen kuuntelua ja käsittelyä, voin todeta sen muuttuneen todella paljon. Osaan jo melko hyvin nollata ajatukseni hevosen kanssa ja kuunnella jos sillä on jokin hätä. Vuosien aikana eteeni on sattunut vain pari hevosta, joista en ole osannut olla mitään mieltä. En ole pitänyt niistä, mutta syy on enemmän ollut niiden omistajissa tai siinä etten ole ymmärtänyt niitä.
Olen usein kärkäs sanomaan mielipiteeni hevosen kivusta. Mielestäni hevonen ei ”perseile” tahallaan, vaan se yrittää kertoa jotain. Ei ole häpeä myöntää tarvitsevansa apua ja hyvähän sitä apua olisi varsinkin eläinlääkäriltä pyytää. Ei mikään hevonen ole syntynyt tähän maailmaan pahana; joko se on kipeä tai ihminen on tehnyt siitä pahan.
Hevonen usein kertoo meille asioita, muttemme kuuntele riittävästi. Ajatellaan nyt vaikka, ettei hevonen halua liikkua kentällä eteenpäin, vaan mielummin hidastelee tai jopa pysähtelee. Tällaisessa tilanteessa ensimmäisenä itse käännän katseen satulan päälle ja satulaan, mitä jos se puristaa. Jos syytä ei löydy varusteista kutsun hierojan ja taas jos hänkään ei osaa auttaa, on paikalle kutsuttava eläinlääkäri. Syy voi olla vatsassa, selässä jne. Esimerkiksi hiekka hevosen vatsassa saa tekemään kummallisia asioita.
Tunnen omat ja tallimme hevoset kuin omat taskuni. Hoidan niitä pääsääntöisesti yksin, jolloin varsinkin hevosen käytöksessä tai karsinassa huomaa pienetkin jutut. Kerron omistajalle aina jos huomaan jotain erityistä. Minulla on onneksi se onni, että talliporukkamme on varsin vastaanottavaista sakkia ja kuuntelevat mielellään mitä heille kerrotaan. Välillä teemme yhdessä muutoksia ruokintaan, välillä taas tarhausjärjestyksiin.
Kylläpäs taas rönsyilen aiheesta toiseen. Minun piti vielä kertoa ihmisen ja hevosen välisestä ystävyydestä. Nimenomaan ystävyydestä, ei johtajuudesta. Ajattelen itse olevani vähän sellainen suunnannäyttäjä; täältä saa ruokaa ja vettä, tänne pääsee nukkumaan. Haluan että minulla on oma tilani, mutta myös hevonen saa pitää etäisyyttä minuun. Kuljemme yhdessä nätisti ja rauhallisesti rinta rinnan. Välillä on kuintenkin tilanteita, kun hevonen voi esimerkiksi hypätä pystyyn. Syyhyn nyt sen enempää tarttumatta, ei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa että tilanne rauhoittuu ja väistää tai pyytää hevosta väistämään.
Tässäkin kohtaa mietin enemmän miksi hevonen tekee niin, mutta ihan kaikkeen vain en voi puuttua. Olen valinnut talliimme asiakkaat ja hevoset on hoidettava oli tilanne millainen tahansa. Olisi ihan huippua, että tällaisissa tilanteissa hevoset voisivat puhua ääneen minun kielelläni.
Pyrin edelleen olemaan hevosten kanssa tyyni ja rauhallinen, joskus kuitenkin pinna palaa ja itku meinaa päästä. En kuitenkan edelleenkään näissäkään tilanteissa ole oikeutettu hevosen huonoon kohteluun. Huono keli tai väsymys ei ole hevosen syy. Miksi tämän kaiken pitää olla niin hemmetin hankalaa, voisinko oppia kytkemään mieleni vielä enemmän pois ja unohtaa turhautumisen ja suuttumuksen tunteen?
Olen aina ollut luonteeltani äkkipikainen ihan kaikessa. Saatan kiukuspäissäni sanoa miehelleni jotain mitä en todellakaan tarkoita. Mutta se turhautumisen tunne kun tulee, se pääsee liian helposti valloilleen. Pitäisi olla itseään kohtaan armollisempi ja palata ajassa taaksepäin, nähdä mistä sitä on lähdetty liikkeelle ja todeta kehittyneensä todella paljon. Pitäisi kehua itseään ja todeta suunnan olleen nousujohteinen.
Tuntuu jotenkin tosi vaikealta ja ristiriitaiselta kaikki tekemiseni hevosten kanssa. Jos hevonen saisi valita, en varmaan ratsastaisi enää ikinä. Jos hevonen saisi valita se varmasti olisi ympäri vuoden pellolla laitumella kurassa, kun taas minä valitsen sille turvallisen hiekkatarhan talvisaikaan. Haluaisin hevoset ehdottomasti isompiin tarhoihin, mutta koska kaikki on niin perkeleen kallista, ei se nyt vain ole mahdollista. Haluaisin hevoset isoon laumaan, mutta se ei vain ole vaihtoehto täällä. Olisiko fiksumpaa vain lopettaa hevostelu kokonaan? En kuitenkaan osaisi olla ilmankaan.
Tällä hetkellä kaikki on niin kallista, ettei minun tarvitse todellakaan haaveilla isommista tarhoista. Tai haaveilla oikein mistään muustakaan. Tulevat vuoden näyttävät millaiseksi meidän hevosalamme menee. Meistä onneksi ihan jokainen voi vaikuttaa siihen!
Mutta miksi kaikki on vaan niin vaikeaa?